Miksi en koskaan ole onnellinen hetkessäni? Nautin vain muistoista, kaukaisista onnen häivähdyksistä. En koskaan osaa katsoa ympärilleni hetkessä, en koskaan näe itsessäni onnea silloin kun se minulla on. Odotan aina kesää ja aurinkoa, mutta kun kesä vihdoin saapuu, näen vain kesän sateet, pilvet, ukkoset. Ja taas seuraavana talvena muistan pelkkää aurinkoa, pelkkää onnea, jonka ohi kuljin silmät suljettuina. Sanotaan että aika kultaa muistot, näinhän se on. Mutta miksei elämäni hetkellä voi olla edes hopeareunusta? Olisi edes pronssia.. Mitä vain. Mitä tahansa muuta kuin tätä. En koskaan suostu olemaan onnellinen, miksi en, miksi? Minulla on kaikki hyvin. Minulla on materiaa, minulla on ystäviä, perhe ja minun rakkaani, silti toivon jotakin suurempaa. Jotakin. Kesää, josta en kuitenkaan osaa nauttia ennen ensi talvea. Se on kuin pahin mahdollinen olo jonka voit kuvitella: olet sairaana, et voi kuin oksentaa ja itkeä. Vannot ettet pyydä enää koskaan mitään muuta kuin sen, että olisit terve. Sitten kun tauti on luovuttanut, tahdot jotakin, taas. Ystävän jonka kanssa jakaa murheet. Auringon, joka värittäisi harmaan maiseman. Tai vapaa-aikaa, kahvia, kirkkaanpuhtaan järven, mitä tahansa. Vaikka VANNOIT ettet mitään muuta enään koskaan pyydä jos saisit olla terve. Kaikkea minkä saamme, me pidämme itsestään selvinä, viimeistään sitten kun ne ovat meillä hetken olleet. Kyllästymme. Ikävystymme. Vaadimme uutta. Ah, elämä! Ah, onni!