Masennus. Huoli. Onneton.

Jatkumo, onni, ymmärtämättömyys.

Todellisuuden tajun menetys.

Pinnallinen kiiltokuva. Kuka minä olen? Olen onnellinen, minulla on toimiva ja tasapainoinen suhde mieheen, jota voin sanoa rakastavani. Lesbomaailman dramaattisuus on jäänyt pois elämästäni, mutta elämäni tuntuu edelleen tyhjiöltä. Tuntuu kuin ajattelisin liikaa, mutta silti en ymmärrä mitään. Minua ahdistaa tämä blogi ja sen masennuksen varjo sen yllä. Minähän pääsin siitä kaikesta jo yli, eikö niin? Pääsinkö? Luulin ainakin. Nyt minusta jälleen, puolen vuoden normaalin elämän jälkeen tuntuu että se kolkuttaa jälleen ovella. Mutta minulla ei ole varaa uuteen sairaslomaan! Ei ole. En voi venyttää opintojani loputtomiin, en edes oman terveyteni takia, enhän? Olen epävarma. Jokaisen lausahduksen perään ilmestyy kysymysmerkki. Olen hukassa, jälleen. Minun pitäisi etsiä uusi asunto ja kotiutua sinne. Minun pitäisi itsenäistyä. 

 Näin kaupassa pitkästä aikaa erään lapsuudenystäväni. Hän on ikäiseni ja hän näytti niin aikuiselta, etten ollut uskoa silmiäni. Pitäisikö minunkin.? Eikö minunkin pitäisi olla jo aikuinen? Ovathan kaikki muutkin. Tiedän että ihmiset ovat erilaisia ja masennukseni aiheutti suurta takapakkia elämääni mutta.. 

Tämä teksti on sekavaa. Minä olen sekava. Olen hukassa. 

 Hei, mitä minulle taas tapahtui? Minä oikeasti joskus tunsin itseni ja toiveeni! Edes teksteissäni ei ole enää järkeä. Ne viestivät vain ja ainoastaan siitä miten sekava olen. Jälleen. En oikeasti ollut hetkeen, uskotteko? Tuskin.

Pinnallinen kiiltokuva.. Niin.. Minulla siis on poikaystävä, täydellinen sellainen. Hän ymmärtää ja rakastaa, hänellä on upea vartalo ja vanhempani pitävät hänestä kovasti ja ovat onnellisia puolestani. Miksi siis tyhjiö? Minä vietän päiväni katsellen televisiota tai selaillen nettiä täysin aivottomasti. Jokaisessa välissä kun irrottaudun niistä pois ajatukseni alkavat juosta täyttä päätä ja haluan sen jatkuvan niin. Kunnes totean että tämä elokuva on mielenkiintoinen ja olen taas aivoton. Ehkä minun pitäisikin vain suosiolla sulkea se telkkari välillä ja tehdä jotakin. 

Iltaisin silittelen Hänen pehmeää ja silkkistä ihoaan ja olen onnellinen.. Kunnes jokin pieni asia saa kyyneleet puskemaan silmistäni läpi. Jokin aivan pieni, mitätön.. Ehkä hän sanoi jotain muka-loukkaavaa tai kääntyi minusta pois päin koska on väsynyt ja haluaa nukkua. Silloin murrun. Tai mieleni haluaa murtua. Mutta en anna itseni murtua, vaikka pitäisikin. Olen sanonut sen muille kymmeniä kertoja; itke jos itkettää!, mutta en itse tottele omaa neuvoani. En halua täydellisen poikaystäväni pitävän minua heikkona. Hah minua typerää paskiaista! Olen itse itseni surulliseksi luonut. Kaipaan ehkä jännitystä. Mutta en jaksa tehdä mitään, koska en tee ikinä mitään. Olen typerä, en tee mitään enkä anna itselleni aikaa olla minä. Tietäisin kuka olen, jos en turruttaisi aivojani mediapaskalla. Saan luvan lopettaa sen. ..mutta.. Mitä teen kaikki päivät jos en saa katsoa oi-niin-pyhää televisiota? Enkä voi maalata, useinkaan, koska vietän aikaani joka päivä eri paikassa enkä yksinkertaisesti voi raahata kaikkea sitä tavaraa mukana. En minä jaksa ikuisuuksia kirjoittaakkaan. Perkele selvisin silloinkin kun asuin asunnossani eikä minulla ollut tietokonetta saati telkkaria! Miksen selviäisi nyt. Miksi olen muuttunut niin perkeleen heikoksi etten selviä tavallisesta elämästä ilman kaiken huomioon ottavaa suunniltelmaa? AH minähän vihaan itseäni. Ota, Salla, itseäsi niskasta kiinni ja elä!

Miksi en koskaan ole onnellinen hetkessäni? Nautin vain muistoista, kaukaisista onnen häivähdyksistä. En koskaan osaa katsoa ympärilleni hetkessä, en koskaan näe itsessäni onnea silloin kun se minulla on. Odotan aina kesää ja aurinkoa, mutta kun kesä vihdoin saapuu, näen vain kesän sateet, pilvet, ukkoset. Ja taas seuraavana talvena muistan pelkkää aurinkoa, pelkkää onnea, jonka ohi kuljin silmät suljettuina. Sanotaan että aika kultaa muistot, näinhän se on. Mutta miksei elämäni hetkellä voi olla edes hopeareunusta? Olisi edes pronssia.. Mitä vain. Mitä tahansa muuta kuin tätä. En koskaan suostu olemaan onnellinen, miksi en, miksi? Minulla on kaikki hyvin. Minulla on materiaa, minulla on ystäviä, perhe ja minun rakkaani, silti toivon jotakin suurempaa. Jotakin. Kesää, josta en kuitenkaan osaa nauttia ennen ensi talvea. Se on kuin pahin mahdollinen olo jonka voit kuvitella: olet sairaana, et voi kuin oksentaa ja itkeä. Vannot ettet pyydä enää koskaan mitään muuta kuin sen, että olisit terve. Sitten kun tauti on luovuttanut, tahdot jotakin, taas. Ystävän jonka kanssa jakaa murheet. Auringon, joka värittäisi harmaan maiseman. Tai vapaa-aikaa, kahvia, kirkkaanpuhtaan järven, mitä tahansa. Vaikka VANNOIT ettet mitään muuta enään koskaan pyydä jos saisit olla terve. Kaikkea minkä saamme, me pidämme itsestään selvinä, viimeistään sitten kun ne ovat meillä hetken olleet. Kyllästymme. Ikävystymme. Vaadimme uutta. Ah, elämä! Ah, onni!

Minä elän omassa maailmassani. Elän maailmassa, jota kukaan muu ei näe, tunne tai kuule. Elän omassa ulottuvuudessani. En ole yhtä maailmankaikkeuden kanssa, vaikka oikeastaan olen. En näe sitä mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä, en elä samassa hetkessä kuin muut.

Vielä hetki sitten vihasin sitä tunnetta. Vihasin sitä, etten nähnyt maailmaa kuten muut.

Pidän tuota maailmaa pinnallisena. Suoritusten, rahan, kunnian ja maineen maailmana. Se maailma joka on "totuus" on minulle valhetta. Se ei ole minun maailmani.

Nyt minä rakastan tuota omaa pientä sisäpiiriäni, tuota tunnetta siitä, että minulla on oma kuplani, jossa rauhoitun, ajattelen ja ymmärrän. Nyt minä arvostan sitä, että voin vetäytyä pois muiden arjesta. Pidän itseäni yksilönä, jonka elämä kulkee omia polkujaan. Kuitenkin, maailmani on riippuvainen Teidän maailmastanne. Minun kuplani on Teidän totuudessanne, riippuu siitä kuin iilimato poloisen uimarin jalasta. Jotta voisin elää täydellistä elämääni omassa mielessäni, minun olisi ensin ansaittava jotakin. Minun olisi saatava työ, jotta voisin elättää itseni, minun olisi hankittava vakituinen asunto, maksettava laskuni ja niin edelleen. Siitä huolimatta, että minun täydellinen kuplani on täydellinen minulle, enkä halua rikkoa sitä, kuplani vaatii ikkunan, josta voin katsoa missä olen, mitä ulkomaailma minulta vaatii ja mitä minun on tehtävä jotta saan rauhassa pysyä paikoillani.

Olen ristiriitojen keskipisteessä. Haluan pitää oman kuplani, haluan vetäytyä pois työn, arjen ja vaatimusten maailmasta, mutta en voi pitää kuplaani jollen täytä yhteiskunnan vaatimuksia. Näiden vaatimusten täyttäminen puolestaan tuntuu rikkovan kuplani, täydellisen maailmani, jossa olen onnellinen ja onneton. Kuinka voin koskaan ratkaista tätä dilemmaa?

I know
If you want to Quit
I can do nothing 'bout it
But really
You mean so much to me
I can never realize
If you leave
I can not live with that
You mean too much to me
What should I do
Who could help?
We need help
Please, don't leave
'Cause I can't realize..
Don't leave me alone
I am too weak
And it doesn't matter
Where you would go
After death
..You wouldn't be here
You would be somewhere else
But please
If you go, don't you forget
What you promised to me
You would come back
You would tell to me you are
All right
It's not bad
Life is endless
And don't you forget..