Kerran minulla oli ystävä. Tosiystävä, sanan todellisessa merkityksessä. Tiesin jo silloin, kuinka ainutlaatuinen ihminen elämässäni oli. Jo silloin arvostin häntä niin paljon. Ja mikä sen rikkoi? Tyttöystävä. Seurustelu. Tyttö meni edelle. Nyt minulla ei ole enää tuota samaista tyttöystävää, eikä minulla ole aidointa ystävää, joka elämässäni koskaan on ollut. Hullun rakkauden takia. Sen, joka päättyi, jättämättä paljon mitään jälkeensä. Kyllä, minua varoitettiin. Monet kerrat minulle kerrottiin, ettei tuollainen peli vetele. Puhuin tälle ystävälleni vain tyttöystävästäni. Halusin olla vain hänen kanssaan. Välittämättä ystäväni tunteista. Kun tuo ystävyys lopulta päättyi, oman itsekkyyteni takia, en edes surrut. Ja miksi en surrut? Tyttöystäväni sanoi minulle "älä nyt sitä murehdi, nyt juhlitaan". Siihen se sitten jäi. Unohdin koko ystävyyden. Vaikka, mitäpä se sureminen siinä vaiheessa enää olisi auttanut, olin jo menettänyt hänet. Hän oli jo ilmoittanut ettei enää tahdo tutustua minuun uudestaan. Oli myöhäistä.
Nyt, vielä pitkän ajan jälkeen, minä säännöllisesti suren tuota menetettyä ystävää. Silloin olin tehnyt jo liikaa virheitä. Vaikka jokin muuttui kyllä muutenkin. Tajusin sen vasta tänään. Jokin oli muuttunut jo ennen tuota tyttöystävää, olimme kai riidelleet jostain, asioista, joita en muista. Oliko syy sinun vai minun, sitä en tiedä. Olen aina, tähän päivään asti uskonut tai uskotellut itselleni että sinä muutuit. Että syy oli sinun. Nyt en ole enää varma. En yhtään varma. Ehkä minä muutuin. Ehkä en edes ollut sinulle yhtä hyvä ystävä kuin sinä olit minulle. Ehkä en ollut sinulle ollenkaan hyvä ystävä. Ehkä kaikki, mitä lopulta tapahtui, olikin minun syytäni, ei sinun.
Muistan, kuinka joskus sanoit minulle, että tuolla menolla sinä vielä tulet olemaan yksin. En muista miksi sanoit sen. Ehkä et edes koskaan sanonut ääneen, miksi päättelit niin. En edes muista missä vaiheessa sanoit niin minulle.. Sanoitko sen silloin, kun unohdin sinut ja keskityin tyttöystävääni? Vai sanoitko sen jo kauan aiemmin? En ole koskaan tiennyt, miksi sanoit noin. Ehkä en vain halunnut nähdä, olin kuuro ja sokea omille virheilleni. No, sitä minä kyllä olin.. Muistaisitkohan sinä vielä, miksi silloin sanoit niin?
Ensimmäistä kertaa minä olen valmis avaamaan silmäni ja toteamaan, ettet ehkä ollutkaan syyllinen välirikkoomme. Välirikkoon, joka teki alkujaan jo kauan ennen kuin se todella tapahtui. Oletkohan itsekkään huomannut, kuinka kauan aikaisemmin se todellisuudessa alkoi.. Jokin välillämme muuttui, mutta en todellakaan tiedä mikä. Sinä vai minä, vai kenties kaikki ympärillämme oleva?
En ehkä koskaan ollutkaan sinulle aito ystävä. Koskaan. Silloinkaan kun sanoit niin, kun sanoit minua ystäväksi. En ainakaan niin hyvä, kuin sinä olit minulle. Luulen että et ehkä sittenkään ollut niin täydellisen rehellinen minulle, mitä olen kuvitellut. Ehkä mieltäsi painoivat monet asiat, joista et pystynyt puhumaan minulle. No, niitä asioita on ainakin muutama, sen minä tiedän. Ja tiedän senkin, että sinusta tuntui pahalta, kun olin sinuun vielä ihastunut. Sitten se katosi. ..voisiko olla, että käytökseni sinua kohtaan muuttui, kun ihastumiseni loppui? Ehkä se olikin se syy, mikä piti ystävyyttämme pystyssä. Ironista sinänsä, kun en edes osaa kuvitella sinua muuna kuin kaverina tai ystävänä.. Ehkä se olikin se asia joka välillämme muuttui.. Outoa.

Kuitenkin, minä kaipaan sinua edelleen. Kaipaan sitä ystävyyttä. Tuskin enää koskaan löydän ketään vastaavaa ystävää. Ketään, joka olisi niin samalla aaltopituudella kanssani, kuin sinä tunnuit olevan. Ajattelimme jotenkin samalla tavalla.