Vielä kolmekymmentäseitsemän tuntia. Kolmekymmentäseitsemän kipeää, odottavaa tuntia. Vasta silloin näkisin taas kasvosi, tuntisin ihosi. Vasta silloin voisin hukkua tuoksuusi, pehmeään kosketukseesi vajota. Voisinko nukkua noiden tuntien yli? Nähdä suloista unta kasvoistasi, tuntea suolaisen sateen ihollani. Ikuisesti ikävöiden, odottaen, nukkuisin.

Kaipuun tuskasta kuitenkin irvistäisin. Painajaisia nähden huutaisin nimeäsi myrskyävässä yössä, yhä edelleen odottaen. Tuska sisälläni paisuu, se saa mieleni myrskyämään. Nostattaa pilvetkin taivaalle, rumasti ukkosta kutsuen. Nostattaa jumalat karkottavan mysrkyn, tuskani, tuolle eilen vielä niin kirkkaalle taivaalle. Myrsykytuuli huutaa nimeäsi, kaivaten, kuin myrskyä edeltävä tyyni ukkosta kaipaa. Kanssasi niin onnellinen sielu saa yksinäisyydessään Sään Herratkin kavahtamaan. Kuinka rakkaus onkaan niin voimakas ja voimaton. Kaipaus sinuun saa myrskynkin nousemaan ja auringon väistämään. Miten maailma voi olla niin kovin julma. Ei se sääli pientä kärsivää sielua, vaikka se kuinka kapinoi, nousten maailmaa vastaan, kaiken voimansa rakkauden vuoksi antaen. Vaan kukapa sen tuskan näkisi, kuka voisi huomata, että tuo pieni sielu kutsui kaikkia vavisuttavan myrskyn oman tuskansa huudolla, rakkaansa kaipuulla. Hän tuhoaa kaiken tieltään, jatkaa tuhoaan niin kauan, kunnes pääsee rakkautensa luokse. Vasta silloin voi myrsky laantua. Vasta silloin voivat heinäpellot ja betonimajat pelastua jo lähes varmalta tuholtaan.