Kuolema kuuluu elämään. Me kaikki tiedämme sen. Miten ironista se onkaan..

Miten ihminen havahtuukaan aina vasta silloin, kun on liian myöhäistä? Miksi edes pysähdyn ajattelemaan? En koskaan tuntenut häntä. Hänen luonaan käyminen oli niin ahdistavaa, etten olisi halunnut edes käydä. Hän oli niin huonossa kunnossa, kuin vain ihminen voi olla.

Olin viimeinen perheestämme, joka hänen luonaan kävi. Viimeinen, joka hänet näki. Ja siitäkin on jo vuosia. Silti en voi sanoa olleeni viimeinen, joka näki hänet elossa. Mielestäni hän oli ollut jo vuosia, monia vuosia kuollut. Hän oli elossa vain teknisesti ottaen. Vaikka kuka minä olen sanomaan? Enhän edes tuntenut häntä. Sisua tässä naisessa kyllä oli, varmasti enemmän kuin pienessä kylässä, tai suuremmassakaan. Hän oli kymmenen vuotta pedissä, liikuntakyvyttömänä ja täysin ulkopuolisten varassa. Hän oli monet kerrat kuolemaisillaan, mutta silti hän ei luovuttanut. Vaikkei enää olisi ollut mitään, jonka vuoksi elää. Silti hän jatkoi. Ehkä olen julma. Ehken puhu tarpeeksi kunnioittavasti ihmisestä, jota oikeasti kunnioitan.

Koska se tapahtui? Koska hänen kuntonsa heikkeni? Viimeisin kuva, jonka hänestä löysin, on vuodelta -91. Kuvittelin löytäväni tuoreemman kuvan, mutten löytänyt. Hänen kuolemansa oli hidas.. Liian hidas.. Se ei ollut enää arvokas. Se oli julma. Kidutusta. Ja lääketieteen kehittyminen tälle tasolle on ollut hyvä asia? Miksi eutanasiaa ei voida sallia? Miksi ihmistä on kidutettava vuosia? Miksi ihmisen ruumiin annetaan aloittaa kuolema, mutta silti on väkipakolla pidettävä hengissä?

Mummoni olisi ollut valmis lähtemään jo kauan, kauan sitten.. Levätkööt hänen sielunsa rauhassa, vihdoin.