Masennus. Huoli. Onneton.

Jatkumo, onni, ymmärtämättömyys.

Todellisuuden tajun menetys.

 

Pinnallinen kiiltokuva. Kuka minä olen? Olen onnellinen, minulla on toimiva ja tasapainoinen suhde mieheen, jota voin sanoa rakastavani. Lesbomaailman dramaattisuus on jäänyt pois elämästäni, mutta elämäni tuntuu edelleen tyhjiöltä. Tuntuu kuin ajattelisin liikaa, mutta silti en ymmärrä mitään. Minua ahdistaa tämä blogi ja sen masennuksen varjo sen yllä. Minähän pääsin siitä kaikesta jo yli, eikö niin? Pääsinkö? Luulin ainakin. Nyt minusta jälleen, puolen vuoden normaalin elämän jälkeen tuntuu että se kolkuttaa jälleen ovella. Mutta minulla ei ole varaa uuteen sairaslomaan! Ei ole. En voi venyttää opintojani loputtomiin, en edes oman terveyteni takia, enhän? Olen epävarma. Jokaisen lausahduksen perään ilmestyy kysymysmerkki. Olen hukassa, jälleen. Minun pitäisi etsiä uusi asunto ja kotiutua sinne. Minun pitäisi itsenäistyä. 

 Näin kaupassa pitkästä aikaa erään lapsuudenystäväni. Hän on ikäiseni ja hän näytti niin aikuiselta, etten ollut uskoa silmiäni. Pitäisikö minunkin.? Eikö minunkin pitäisi olla jo aikuinen? Ovathan kaikki muutkin. Tiedän että ihmiset ovat erilaisia ja masennukseni aiheutti suurta takapakkia elämääni mutta.. 

Tämä teksti on sekavaa. Minä olen sekava. Olen hukassa. 

 Hei, mitä minulle taas tapahtui? Minä oikeasti joskus tunsin itseni ja toiveeni! Edes teksteissäni ei ole enää järkeä. Ne viestivät vain ja ainoastaan siitä miten sekava olen. Jälleen. En oikeasti ollut hetkeen, uskotteko? Tuskin.

 

Pinnallinen kiiltokuva.. Niin.. Minulla siis on poikaystävä, täydellinen sellainen. Hän ymmärtää ja rakastaa, hänellä on upea vartalo ja vanhempani pitävät hänestä kovasti ja ovat onnellisia puolestani. Miksi siis tyhjiö? Minä vietän päiväni katsellen televisiota tai selaillen nettiä täysin aivottomasti. Jokaisessa välissä kun irrottaudun niistä pois ajatukseni alkavat juosta täyttä päätä ja haluan sen jatkuvan niin. Kunnes totean että tämä elokuva on mielenkiintoinen ja olen taas aivoton. Ehkä minun pitäisikin vain suosiolla sulkea se telkkari välillä ja tehdä jotakin. 

Iltaisin silittelen Hänen pehmeää ja silkkistä ihoaan ja olen onnellinen.. Kunnes jokin pieni asia saa kyyneleet puskemaan silmistäni läpi. Jokin aivan pieni, mitätön.. Ehkä hän sanoi jotain muka-loukkaavaa tai kääntyi minusta pois päin koska on väsynyt ja haluaa nukkua. Silloin murrun. Tai mieleni haluaa murtua. Mutta en anna itseni murtua, vaikka pitäisikin. Olen sanonut sen muille kymmeniä kertoja; itke jos itkettää!, mutta en itse tottele omaa neuvoani. En halua täydellisen poikaystäväni pitävän minua heikkona. Hah minua typerää paskiaista! Olen itse itseni surulliseksi luonut. Kaipaan ehkä jännitystä. Mutta en jaksa tehdä mitään, koska en tee ikinä mitään. Olen typerä, en tee mitään enkä anna itselleni aikaa olla minä. Tietäisin kuka olen, jos en turruttaisi aivojani mediapaskalla. Saan luvan lopettaa sen. ..mutta.. Mitä teen kaikki päivät jos en saa katsoa oi-niin-pyhää televisiota? Enkä voi maalata, useinkaan, koska vietän aikaani joka päivä eri paikassa enkä yksinkertaisesti voi raahata kaikkea sitä tavaraa mukana. En minä jaksa ikuisuuksia kirjoittaakkaan. Perkele selvisin silloinkin kun asuin asunnossani eikä minulla ollut tietokonetta saati telkkaria! Miksen selviäisi nyt. Miksi olen muuttunut niin perkeleen heikoksi etten selviä tavallisesta elämästä ilman kaiken huomioon ottavaa suunniltelmaa? AH minähän vihaan itseäni.