Sinä. Sinä olet se piste. Se pieni piste, joka on koko elämäni. Se piste jota tavoittelen. Jonka vuoksi valehtelen. Valehtelen sinulle, valehtelen itselleni. Jotta säästyisin. Säästyisin tuskalta. Siltä tuskalta jonka tieto toisi. Tiedon siitä etten eläkkään täydellistä elämää. Ettemme ole täydellisiä, täydellisessä pumpulinpehmeässä maailmassa. Valehtelen. Valehtelen ennen kaikkea itselleni. En tahdo tietää totuutta. Riitelemme. Riitelemme aina vaan. Mutta en tahdo ymmärtää sitä. Jos ymmärtäisin sen, tajuaisin, ettei tämä suhde olekkaan täydellinen. Ettei se välttämättä kestäkkään ajasta ikuisuuteen. Ettet sinä kestä riitoja. Etten minä kestä. Me emme kestä. Riitoja. Railoja välillämme. Välillämme sekä itsessämme. Meihin sattuu, kun huomaamme, ettemme olekkaan täydellisiä. Välillemme tulee paljon pahaa. Tuskaa. Tietoa. Emme kestä sitä. En tahdo tietää, käsittää sitä, että jokainen riita syventää kuiluja välissämme. Voi mistä löytyisi ratkaisu? Sementti, jolla täyttää railot.. Sitä me tarvitsisimme. Sementtiä. Sillä täyttäisimme pahat jäljet meissä. Merkit tuskasta ja kivusta. Niistä me molemmat kärsimme. Meidän pitäsi puhua. Mutta emme osaa. Emme vain osaa. Tiedämme, ettemme ole täydellisiä, valmiiksi pakattuja Barbeja, jotka elävät täydellistä, hohdokasta elämää vaaleanpunaisessa talossa, puudelin ja täydellisen miehen kanssa. Olemme epätäydellisiä, pieniä likatahroja. Olemme saastaa, täydellistä saastaa. Saastaa joka pilaa kaiken täydellisen. Me tavoittelemme täydellisyyttä, tiesitkös? Me tahdomme elää helppoa elämää, ilman ongelmia ja suruja. Mutta jos elämä olisi täydellistä, se ei olisi ollenkaan jännittävää. Se olisi tasapaksua mössöä, jossa ei ole mitään järkeä. Ei olisi syytä elää, kun mitään ei tapahtuisi. Ei olisi mitään järkeä.

Kaksi siideritölkkiä. Ensivilkaisulla ne näyttävät kovin samanlaisilta. Siltä ne maistuivatkin. Samalta. Eivät ne sitä silti olleet.