Kerran minulla oli ystävä. Tosiystävä,
sanan todellisessa merkityksessä. Tiesin jo silloin, kuinka
ainutlaatuinen ihminen elämässäni oli. Jo silloin arvostin häntä niin
paljon. Ja mikä sen rikkoi? Tyttöystävä. Seurustelu. Tyttö meni edelle.
Nyt minulla ei ole enää tuota samaista tyttöystävää, eikä minulla ole
aidointa ystävää, joka elämässäni koskaan on ollut. Hullun rakkauden
takia. Sen, joka päättyi, jättämättä paljon mitään jälkeensä. Kyllä,
minua varoitettiin. Monet kerrat minulle kerrottiin, ettei tuollainen
peli vetele. Puhuin tälle ystävälleni vain tyttöystävästäni. Halusin
olla vain hänen kanssaan. Välittämättä ystäväni tunteista. Kun tuo
ystävyys lopulta päättyi, oman itsekkyyteni takia, en edes surrut. Ja
miksi en surrut? Tyttöystäväni sanoi minulle "älä nyt sitä murehdi, nyt
juhlitaan". Siihen se sitten jäi. Unohdin koko ystävyyden. Vaikka,
mitäpä se sureminen siinä vaiheessa enää olisi auttanut, olin jo
menettänyt hänet. Hän oli jo ilmoittanut ettei enää tahdo tutustua
minuun uudestaan. Oli myöhäistä.
Nyt, vielä pitkän ajan jälkeen,
minä säännöllisesti suren tuota menetettyä ystävää. Silloin olin tehnyt
jo liikaa virheitä. Vaikka jokin muuttui kyllä muutenkin. Tajusin sen
vasta tänään. Jokin oli muuttunut jo ennen tuota tyttöystävää, olimme
kai riidelleet jostain, asioista, joita en muista. Oliko syy sinun vai
minun, sitä en tiedä. Olen aina, tähän päivään asti uskonut tai
uskotellut itselleni että sinä muutuit. Että syy oli sinun. Nyt en ole
enää varma. En yhtään varma. Ehkä minä muutuin. Ehkä en edes ollut
sinulle yhtä hyvä ystävä kuin sinä olit minulle. Ehkä en ollut sinulle
ollenkaan hyvä ystävä. Ehkä kaikki, mitä lopulta tapahtui, olikin minun
syytäni, ei sinun.
Muistan, kuinka joskus sanoit minulle, että
tuolla menolla sinä vielä tulet olemaan yksin. En muista miksi sanoit
sen. Ehkä et edes koskaan sanonut ääneen, miksi päättelit niin. En edes
muista missä vaiheessa sanoit niin minulle.. Sanoitko sen silloin, kun
unohdin sinut ja keskityin tyttöystävääni? Vai sanoitko sen jo kauan
aiemmin? En ole koskaan tiennyt, miksi sanoit noin. Ehkä en vain
halunnut nähdä, olin kuuro ja sokea omille virheilleni. No, sitä minä
kyllä olin.. Muistaisitkohan sinä vielä, miksi silloin sanoit niin?
Ensimmäistä kertaa minä olen valmis avaamaan silmäni ja toteamaan,
ettet ehkä ollutkaan syyllinen välirikkoomme. Välirikkoon, joka teki
alkujaan jo kauan ennen kuin se todella tapahtui. Oletkohan itsekkään
huomannut, kuinka kauan aikaisemmin se todellisuudessa alkoi.. Jokin
välillämme muuttui, mutta en todellakaan tiedä mikä. Sinä vai minä, vai
kenties kaikki ympärillämme oleva?
En ehkä koskaan ollutkaan
sinulle aito ystävä. Koskaan. Silloinkaan kun sanoit niin, kun sanoit
minua ystäväksi. En ainakaan niin hyvä, kuin sinä olit minulle. Luulen
että et ehkä sittenkään ollut niin täydellisen rehellinen minulle, mitä
olen kuvitellut. Ehkä mieltäsi painoivat monet asiat, joista et
pystynyt puhumaan minulle. No, niitä asioita on ainakin muutama, sen
minä tiedän. Ja tiedän senkin, että sinusta tuntui pahalta, kun olin
sinuun vielä ihastunut. Sitten se katosi. ..voisiko olla, että
käytökseni sinua kohtaan muuttui, kun ihastumiseni loppui? Ehkä se
olikin se syy, mikä piti ystävyyttämme pystyssä. Ironista sinänsä, kun
en edes osaa kuvitella sinua muuna kuin kaverina tai ystävänä.. Ehkä se
olikin se asia joka välillämme muuttui.. Outoa.
Kuitenkin, minä kaipaan sinua edelleen. Kaipaan sitä ystävyyttä. Tuskin enää koskaan löydän ketään vastaavaa ystävää. Ketään, joka olisi niin samalla aaltopituudella kanssani, kuin sinä tunnuit olevan. Ajattelimme jotenkin samalla tavalla.
Kommentit