Siitä ei ole kauan kun sain ystäväni takaisin. Tällä kertaa tosin kaverina. Ainakin toistaiseksi. Olin pitkän aikaa murtunut tämän ihmisen puuttumisesta elämästäni.
 Nyt menetin toisen. "Älä ota minuun mitään yhteyttä. En ilmoita sinulle enää mitään." Tämä oli viesti. Ystävällisessä sävyssä tosin, yhteisymmärryksen vallassa, vailla riitaa. Siitä huolimatta se sattuu. Inhoan hyvästejä. Inhoan lopullisia päätöksiä. Lopullisia katkoksia yhteydenpitoon. Mitään riitaa ei ollut. Mitään suurta käännekohtaa. Se vain loppui. Kyllä, syy on olemassa. Kyllä, me molemmat tiedämme sen. Kyllä, minä ymmärrän. Mutta se sattuu. Tottakai se sattuu, jos ei sattuisi, koko tuttavuudellamme ei olisi ollut koskaan mitään merkitystä. Anteeksi, ettei minulla ole vastauksia, anteeksi etten näe tulevaan. Toivon silti, että tiedät olevasi minulle tärkeä, ja että tiedät, että tulen kaipaamaan sinua. Tulen kaipaamaan sinua paljon. Sinussa on joitakin piirteitä, joitakin ominaisuuksia, mitä en kenestäkään muusta löydä. Toistaiseksi. Sinä olet ihminen, johon voi turvautua kun kukaan muu ei ymmärrä. Voin lähes aina luottaa siihen että sinä ymmärrät. Tai. Ymmärsit.
 Tahtomattani joudun hyvästelemään hyviä ystäviäni, hyviä ihmisiä. Joudun luopumaan liian monista hyvistä sieluista. Joskus se on omaa syytäni, omista virheistäni johtuen. Joskus se on heidän syytään. Joskus meidän molempien. Joskus ei ehkä ole syytä. Joka kerran se sattuu, se sattuu niin kovaa.
 Miksi juuri nyt? Miksei aiemmin, silloin kun en muistanut kuinka itketään? Tai myöhemmin. Kun olen nostanut itseni ylös.