Minä elän omassa maailmassani. Elän maailmassa, jota kukaan muu ei näe, tunne tai kuule. Elän omassa ulottuvuudessani. En ole yhtä maailmankaikkeuden kanssa, vaikka oikeastaan olen. En näe sitä mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä, en elä samassa hetkessä kuin muut.

Vielä hetki sitten vihasin sitä tunnetta. Vihasin sitä, etten nähnyt maailmaa kuten muut.

Pidän tuota maailmaa pinnallisena. Suoritusten, rahan, kunnian ja maineen maailmana. Se maailma joka on "totuus" on minulle valhetta. Se ei ole minun maailmani.

Nyt minä rakastan tuota omaa pientä sisäpiiriäni, tuota tunnetta siitä, että minulla on oma kuplani, jossa rauhoitun, ajattelen ja ymmärrän. Nyt minä arvostan sitä, että voin vetäytyä pois muiden arjesta. Pidän itseäni yksilönä, jonka elämä kulkee omia polkujaan. Kuitenkin, maailmani on riippuvainen Teidän maailmastanne. Minun kuplani on Teidän totuudessanne, riippuu siitä kuin iilimato poloisen uimarin jalasta. Jotta voisin elää täydellistä elämääni omassa mielessäni, minun olisi ensin ansaittava jotakin. Minun olisi saatava työ, jotta voisin elättää itseni, minun olisi hankittava vakituinen asunto, maksettava laskuni ja niin edelleen. Siitä huolimatta, että minun täydellinen kuplani on täydellinen minulle, enkä halua rikkoa sitä, kuplani vaatii ikkunan, josta voin katsoa missä olen, mitä ulkomaailma minulta vaatii ja mitä minun on tehtävä jotta saan rauhassa pysyä paikoillani.

Olen ristiriitojen keskipisteessä. Haluan pitää oman kuplani, haluan vetäytyä pois työn, arjen ja vaatimusten maailmasta, mutta en voi pitää kuplaani jollen täytä yhteiskunnan vaatimuksia. Näiden vaatimusten täyttäminen puolestaan tuntuu rikkovan kuplani, täydellisen maailmani, jossa olen onnellinen ja onneton. Kuinka voin koskaan ratkaista tätä dilemmaa?