Minulla on viha-rakkaus -suhde sekä sinuun että elämään. Olen polttanut nekut pohjaan ja saanut itsellenikin palovamman. Makaan, tunnen kynttilöiden lämmön ja syksyn viileyden.

 

Minä tunnen sinut, siinä vieressäni. Tunnen sinut sydämessäni, missä sitten ikinä olenkaan. Katson sinua silmiin ja katoat. En tunne sinua, vaikka tiedän sinusta kaiken. Ajattelen sinua ja pulssini kohoaa. Ajattelen sinua ja haluan huutaa. Vihaan, vihaan VIHAAN sinua, rakkaani, tule tänne ja halaa.

Kosketan sinua, sinun pehmeää ihoasi. Olenko koskaan rakastanut näin? Hengitän sinua ja rauhoitun. Rukoilen, älä unohda minua. Älä unohda minua. Tarvitsen sinua. Tarvitsenko?

Olen hullu sinusta.

Kuka jaksaa enää yrittää. Kuka jaksaa ponnistella. Kuka jaksaa nostaa mätänevän ruhonsa vuoteesta, kun elämän suurimmat haasteet ovat kaupassa käynti ja toimeentulotukihakemuksen täyttö? Sinä päivänä, kun huomaat, ettei ole enää ketään jota rakastaa, ymmärtänet itsekkin, että kaikki on turhaa. Miksi arvostaisin itseäni? Olen kaksi vuosikymmentä elänyt, mutten päivääkään ole tehnyt työtä. En jaksa siivota, eikä minua huvita tavata ystäviäkään. Miksi nostaisin itseni ylös? En minä elä itseäni varten. Minä elän muita varten. Kaksi löysivät rakkauden toisistaan, yksi juhlasta ja kolmas ystävistä. Neljäs, se kaikkein tärkein, katosi maailman ääriin. Minulla ei ole enää kuin pölyinen vuode ja toteutumattomat haaveet.

Anteeksi etten taaskaan jaksa kirjoittaa puhtaaksi, kirjoitan vain suoraan..

 

Rikki. Rikki. Hajalla. Palasina lattialla. Kasvoilla hymy, nielee kyyneleitä. Nielee raivolla, ei tahdo näyttää. Kyyneleet puskevat läpi, rikkoo toisenkin, miksei voinut estää? Miksi piti antaa sen näkyä?

 

En jaksa olla mysteeri. Haluan olla avoin. Haluan purkaa koko sydämeni, koko mieleni ja kaiken kipuni ja onneni tähän. Levittää pöydälle ja käydä kaiken sen läpi, kaiken mitä sydämeen on tämän vuoden aikana kertynyt kun en ole saanut itkeä. Mutta kun sinä lähdit, kelle kertoisin? En jaksaisi yksin.. Vaan kun ei ole ketään.. Ei ole ystävää joka aidosti välittäisi, tietäisi ja näkisi miten sattuu, miten palavasti tahdon itkeä kaiken pois. Tai, yksi olisi, ehkä, mutten voi.. En tunne häntä, hän ei tunne minua, eikä se olisi oikein. Voi rakas, mikset voi kestää kyyneleitäni? Ei niihin kuole! Ne puhdistavat. Totta puhuen, nautin jokaisesta tipasta jonka silmäni nyt vuotavat.. Haluaisin vain jonkun joka kuuntelisi.. Ja pitäisi kiinni, eikä syyttäisi.

 Olisi helpompaa elää yksin, niinkö? Minusta olisi helpompi olla elämättä ollenkaan. En selviäisi ilman sinua täällä, tai häntä. Miksi sanoit, että voisimme vielä tavata, kun et selvästi siihen olisi pystynyt? ÄLKÄÄ VALEHDELKO MINULLE! Koskaan. Edes suojellaksenne minua. Varsinkaan suojellaksenne.

 

Stella - Viimeisen kerran. Pelottavaa miten samaistun.

"ota minut mukaan sun kanssasi
junan alle mahtuu kaksinkin
kädet ratista irti

ja nyt mennään
rakastellaan matkalla
viimeisen kerran
ja nyt mennään
vierekkäiset paikat taivaasta"

Haluan. Haluan, vaikka rakastan elämää. Haluan tuntea sen.. En tiedä haluanko kuolla vanhuuteen.. Tämä laulu, tämä on se, missä eläisin. Olen hullu. Sekaisin. Seonnut. Missä on lääkärini? Oh, kädessäni tietenkin! Kuningas alkoholi. 

Haluan vain halauksen ystävältä... Onko se tosiaan liikaa vaadittu?

Arvatkaa kuka on taas hukassa.. Voisin vaihtaa päätä jonkun kanssa, omani on liian arvaamaton minulle. Ehkä joku muu osaisi käyttää sitä paremmin? Eikö voisi olla kahta ulottuvuutta, enkö voisi jakaa tätä tämänhetkistä maata kahteen osaan, elää molemmissa omaa onnea? Toisaalta musta tuntuu että kerkesin innostua liikaa, tulkitsin väärin varomattomia sanoja. Voi miten haluaisin puhua, miten haluaisin keskustella tutustua ja ..

 

 Miksi en osaa muuttaa ajatuksiani ja tunteitani sanoiksi? Taaskaan. Voi sinua, tahvoli, säälittävää ihmislasta. Etkö vieläkään osaa olla, melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen pääsi kanssa? Etkö vieläkään ole oppinut kohtelemaan mieltäsi oikein? Voi olet niin sekaisin, lapsi parka. Pah. Opi olemaan.

Jotenkin sitä on taas niin hukassa. Oikeestaan tuntuu etten muualla ookkaan ollu enää vuosiin. Tavallaan välillä on niitä hetkiä kun tuntuu että nyt mä oon onnellinen, nyt mä teen sitä mitä mun pitää. (Kukahan teistä arvais millaisia hetkiä ne on?) Mä kaipaan nykyään aina jotain.. Jotain muuta. Mitä vain, oikeestaan. Oon aina hetken onnellinen, sit mä turrun. Vaikka elämä olis päällisin puolin kuinka hyvin ja kuinka täydellistä niin siitä aina puuttuu se jokin. Ehkä mua vaan ei oo luotu pysyviin ihmissuhteisiin? Tai sitten oon vaan yhtälailla hukassa niinkuin kuka tahansa muukin nuori joka ei oo vielä varma mitä pitää elämässä tehdä.. Silti nytkin musta tuntuu että mä vaan esitän jotain mitä mä en oo. Miten mä voisin olla aito jos mitään mitä mä teen ei arvosteta, kunnioiteta eikä edes hyväksytä? Hah, voi jos sitä vois vaan olla aito ja vapaa, mutta ei tarvis silti menettää sitä rakkautta. Minkä takia ihmissuhteissa ei koskaan voi olla täysin rehellinen? Jos olis joka asiassa OIKEESTI aito ja sanois mitä oikeesti ajattelee niin eihän siitä pirulauta tulis mitään. Kumpikin olis kokoajan vihanen "miten sä voit sanoo noin, miten sä voit olla noin julma, et voi vittu olla tosissas". Kyl mä vittu voin. Ja näköjään säkin voit.

 

Mutta jos mun suurin unelma (siis kissanpennun lisäksi) on maalata ja piirtää ja kirjottaa .. Ja se miten mä rakastan sitä. ..Jos se ihminen kenen kanssa mun pitäis jakaa puolet sydämestä ei arvosta eikä ymmärrä sitä, niin miten helvetissä mä voisin olla onnellinen. (mie muuten todella toivon ettei kyseinen henkilö satu koskaan tätä lukemaan) Ja se miten mä kaipaan omaa aikaa. Näitä omia hetkiä jotka täyttyy musiikista, kahvista ja kynästä ja paperista, tietokoneesta ja todellisesta onnesta. Näitä on liian vähän. Joo tietokone kuuluu mun onneen, oon huono! Ei se mitään.

 

..Oon miettiny. Oon aina vitun laiska. Oon maassa, en jaksa mitään. Sit kun tapahtuu jotain sellasta kun kunnon sähkökatko, vesivahinko tai myrsky joka riepottaa puita, ukkonen joka helistää ikkunoita tai mitä tahansa muuta katastrofaalista .. Sit musta tuntuu että JES nyt tapahtuu jotain vitun siistiä! Sellasta että nyt mä elän. Sillon kun vois sanoo että kohta en ehkä elä (en oo oikeesti kokenu mitää sellasta ikinä mut kuitenki) niin sit mie kunnolla vasta elän. Hä. Ohhoh. Kuitenki, jos se olis näin niin eiköhän se selittäis senkin miksen oo onnellinen tasapaksussa tavallisessa hoidetaan kotia -parisuhteessa. Toisaalta eipä sitä jaksais jatkuvaa tappelua vittuilua tai maailman ympäri juoksemistakaan. Välillä pitäis olla kyllä jotain säpinää.. Tänä vuonna hyppään sen benjin...