Minulla on viha-rakkaus -suhde sekä sinuun että elämään. Olen polttanut nekut pohjaan ja saanut itsellenikin palovamman. Makaan, tunnen kynttilöiden lämmön ja syksyn viileyden.

Minä tunnen sinut, siinä vieressäni. Tunnen sinut sydämessäni, missä sitten ikinä olenkaan. Katson sinua silmiin ja katoat. En tunne sinua, vaikka tiedän sinusta kaiken. Ajattelen sinua ja pulssini kohoaa. Ajattelen sinua ja haluan huutaa. Vihaan, vihaan VIHAAN sinua, rakkaani, tule tänne ja halaa.

Kosketan sinua, sinun pehmeää ihoasi. Olenko koskaan rakastanut näin? Hengitän sinua ja rauhoitun. Rukoilen, älä unohda minua. Älä unohda minua. Tarvitsen sinua. Tarvitsenko?

Olen hullu sinusta.

Kuka jaksaa enää yrittää. Kuka jaksaa ponnistella. Kuka jaksaa nostaa mätänevän ruhonsa vuoteesta, kun elämän suurimmat haasteet ovat kaupassa käynti ja toimeentulotukihakemuksen täyttö? Sinä päivänä, kun huomaat, ettei ole enää ketään jota rakastaa, ymmärtänet itsekkin, että kaikki on turhaa. Miksi arvostaisin itseäni? Olen kaksi vuosikymmentä elänyt, mutten päivääkään ole tehnyt työtä. En jaksa siivota, eikä minua huvita tavata ystäviäkään. Miksi nostaisin itseni ylös? En minä elä itseäni varten. Minä elän muita varten. Kaksi löysivät rakkauden toisistaan, yksi juhlasta ja kolmas ystävistä. Neljäs, se kaikkein tärkein, katosi maailman ääriin. Minulla ei ole enää kuin pölyinen vuode ja toteutumattomat haaveet.

Anteeksi etten taaskaan jaksa kirjoittaa puhtaaksi, kirjoitan vain suoraan..

Rikki. Rikki. Hajalla. Palasina lattialla. Kasvoilla hymy, nielee kyyneleitä. Nielee raivolla, ei tahdo näyttää. Kyyneleet puskevat läpi, rikkoo toisenkin, miksei voinut estää? Miksi piti antaa sen näkyä?

En jaksa olla mysteeri. Haluan olla avoin. Haluan purkaa koko sydämeni, koko mieleni ja kaiken kipuni ja onneni tähän. Levittää pöydälle ja käydä kaiken sen läpi, kaiken mitä sydämeen on tämän vuoden aikana kertynyt kun en ole saanut itkeä. Mutta kun sinä lähdit, kelle kertoisin? En jaksaisi yksin.. Vaan kun ei ole ketään.. Ei ole ystävää joka aidosti välittäisi, tietäisi ja näkisi miten sattuu, miten palavasti tahdon itkeä kaiken pois. Tai, yksi olisi, ehkä, mutten voi.. En tunne häntä, hän ei tunne minua, eikä se olisi oikein. Voi rakas, mikset voi kestää kyyneleitäni? Ei niihin kuole! Ne puhdistavat. Totta puhuen, nautin jokaisesta tipasta jonka silmäni nyt vuotavat.. Haluaisin vain jonkun joka kuuntelisi.. Ja pitäisi kiinni, eikä syyttäisi.

 Olisi helpompaa elää yksin, niinkö? Minusta olisi helpompi olla elämättä ollenkaan. En selviäisi ilman sinua täällä, tai häntä. Miksi sanoit, että voisimme vielä tavata, kun et selvästi siihen olisi pystynyt? ÄLKÄÄ VALEHDELKO MINULLE! Koskaan. Edes suojellaksenne minua. Varsinkaan suojellaksenne.

Stella - Viimeisen kerran. Pelottavaa miten samaistun.

"ota minut mukaan sun kanssasi
junan alle mahtuu kaksinkin
kädet ratista irti

ja nyt mennään
rakastellaan matkalla
viimeisen kerran
ja nyt mennään
vierekkäiset paikat taivaasta"

Haluan. Haluan, vaikka rakastan elämää. Haluan tuntea sen.. En tiedä haluanko kuolla vanhuuteen.. Tämä laulu, tämä on se, missä eläisin. Olen hullu. Sekaisin. Seonnut. Missä on lääkärini? Oh, kädessäni tietenkin! Kuningas alkoholi. 

Haluan vain halauksen ystävältä... Onko se tosiaan liikaa vaadittu?

Arvatkaa kuka on taas hukassa.. Voisin vaihtaa päätä jonkun kanssa, omani on liian arvaamaton minulle. Ehkä joku muu osaisi käyttää sitä paremmin? Eikö voisi olla kahta ulottuvuutta, enkö voisi jakaa tätä tämänhetkistä maata kahteen osaan, elää molemmissa omaa onnea? Toisaalta musta tuntuu että kerkesin innostua liikaa, tulkitsin väärin varomattomia sanoja. Voi miten haluaisin puhua, miten haluaisin keskustella tutustua ja ..

 Miksi en osaa muuttaa ajatuksiani ja tunteitani sanoiksi? Taaskaan. Voi sinua, tahvoli, säälittävää ihmislasta. Etkö vieläkään osaa olla, melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen pääsi kanssa? Etkö vieläkään ole oppinut kohtelemaan mieltäsi oikein? Voi olet niin sekaisin, lapsi parka. Pah. Opi olemaan.

Jotenkin sitä on taas niin hukassa. Oikeestaan tuntuu etten muualla ookkaan ollu enää vuosiin. Tavallaan välillä on niitä hetkiä kun tuntuu että nyt mä oon onnellinen, nyt mä teen sitä mitä mun pitää. (Kukahan teistä arvais millaisia hetkiä ne on?) Mä kaipaan nykyään aina jotain.. Jotain muuta. Mitä vain, oikeestaan. Oon aina hetken onnellinen, sit mä turrun. Vaikka elämä olis päällisin puolin kuinka hyvin ja kuinka täydellistä niin siitä aina puuttuu se jokin. Ehkä mua vaan ei oo luotu pysyviin ihmissuhteisiin? Tai sitten oon vaan yhtälailla hukassa niinkuin kuka tahansa muukin nuori joka ei oo vielä varma mitä pitää elämässä tehdä.. Silti nytkin musta tuntuu että mä vaan esitän jotain mitä mä en oo. Miten mä voisin olla aito jos mitään mitä mä teen ei arvosteta, kunnioiteta eikä edes hyväksytä? Hah, voi jos sitä vois vaan olla aito ja vapaa, mutta ei tarvis silti menettää sitä rakkautta. Minkä takia ihmissuhteissa ei koskaan voi olla täysin rehellinen? Jos olis joka asiassa OIKEESTI aito ja sanois mitä oikeesti ajattelee niin eihän siitä pirulauta tulis mitään. Kumpikin olis kokoajan vihanen "miten sä voit sanoo noin, miten sä voit olla noin julma, et voi vittu olla tosissas". Kyl mä vittu voin. Ja näköjään säkin voit.

Mutta jos mun suurin unelma (siis kissanpennun lisäksi) on maalata ja piirtää ja kirjottaa .. Ja se miten mä rakastan sitä. ..Jos se ihminen kenen kanssa mun pitäis jakaa puolet sydämestä ei arvosta eikä ymmärrä sitä, niin miten helvetissä mä voisin olla onnellinen. (mie muuten todella toivon ettei kyseinen henkilö satu koskaan tätä lukemaan) Ja se miten mä kaipaan omaa aikaa. Näitä omia hetkiä jotka täyttyy musiikista, kahvista ja kynästä ja paperista, tietokoneesta ja todellisesta onnesta. Näitä on liian vähän. Joo tietokone kuuluu mun onneen, oon huono! Ei se mitään.

..Oon miettiny. Oon aina vitun laiska. Oon maassa, en jaksa mitään. Sit kun tapahtuu jotain sellasta kun kunnon sähkökatko, vesivahinko tai myrsky joka riepottaa puita, ukkonen joka helistää ikkunoita tai mitä tahansa muuta katastrofaalista .. Sit musta tuntuu että JES nyt tapahtuu jotain vitun siistiä! Sellasta että nyt mä elän. Sillon kun vois sanoo että kohta en ehkä elä (en oo oikeesti kokenu mitää sellasta ikinä mut kuitenki) niin sit mie kunnolla vasta elän. Hä. Ohhoh. Kuitenki, jos se olis näin niin eiköhän se selittäis senkin miksen oo onnellinen tasapaksussa tavallisessa hoidetaan kotia -parisuhteessa. Toisaalta eipä sitä jaksais jatkuvaa tappelua vittuilua tai maailman ympäri juoksemistakaan. Välillä pitäis olla kyllä jotain säpinää.. Tänä vuonna hyppään sen benjin...

Masennus. Huoli. Onneton.

Jatkumo, onni, ymmärtämättömyys.

Todellisuuden tajun menetys.

Pinnallinen kiiltokuva. Kuka minä olen? Olen onnellinen, minulla on toimiva ja tasapainoinen suhde mieheen, jota voin sanoa rakastavani. Lesbomaailman dramaattisuus on jäänyt pois elämästäni, mutta elämäni tuntuu edelleen tyhjiöltä. Tuntuu kuin ajattelisin liikaa, mutta silti en ymmärrä mitään. Minua ahdistaa tämä blogi ja sen masennuksen varjo sen yllä. Minähän pääsin siitä kaikesta jo yli, eikö niin? Pääsinkö? Luulin ainakin. Nyt minusta jälleen, puolen vuoden normaalin elämän jälkeen tuntuu että se kolkuttaa jälleen ovella. Mutta minulla ei ole varaa uuteen sairaslomaan! Ei ole. En voi venyttää opintojani loputtomiin, en edes oman terveyteni takia, enhän? Olen epävarma. Jokaisen lausahduksen perään ilmestyy kysymysmerkki. Olen hukassa, jälleen. Minun pitäisi etsiä uusi asunto ja kotiutua sinne. Minun pitäisi itsenäistyä. 

 Näin kaupassa pitkästä aikaa erään lapsuudenystäväni. Hän on ikäiseni ja hän näytti niin aikuiselta, etten ollut uskoa silmiäni. Pitäisikö minunkin.? Eikö minunkin pitäisi olla jo aikuinen? Ovathan kaikki muutkin. Tiedän että ihmiset ovat erilaisia ja masennukseni aiheutti suurta takapakkia elämääni mutta.. 

Tämä teksti on sekavaa. Minä olen sekava. Olen hukassa. 

 Hei, mitä minulle taas tapahtui? Minä oikeasti joskus tunsin itseni ja toiveeni! Edes teksteissäni ei ole enää järkeä. Ne viestivät vain ja ainoastaan siitä miten sekava olen. Jälleen. En oikeasti ollut hetkeen, uskotteko? Tuskin.

Pinnallinen kiiltokuva.. Niin.. Minulla siis on poikaystävä, täydellinen sellainen. Hän ymmärtää ja rakastaa, hänellä on upea vartalo ja vanhempani pitävät hänestä kovasti ja ovat onnellisia puolestani. Miksi siis tyhjiö? Minä vietän päiväni katsellen televisiota tai selaillen nettiä täysin aivottomasti. Jokaisessa välissä kun irrottaudun niistä pois ajatukseni alkavat juosta täyttä päätä ja haluan sen jatkuvan niin. Kunnes totean että tämä elokuva on mielenkiintoinen ja olen taas aivoton. Ehkä minun pitäisikin vain suosiolla sulkea se telkkari välillä ja tehdä jotakin. 

Iltaisin silittelen Hänen pehmeää ja silkkistä ihoaan ja olen onnellinen.. Kunnes jokin pieni asia saa kyyneleet puskemaan silmistäni läpi. Jokin aivan pieni, mitätön.. Ehkä hän sanoi jotain muka-loukkaavaa tai kääntyi minusta pois päin koska on väsynyt ja haluaa nukkua. Silloin murrun. Tai mieleni haluaa murtua. Mutta en anna itseni murtua, vaikka pitäisikin. Olen sanonut sen muille kymmeniä kertoja; itke jos itkettää!, mutta en itse tottele omaa neuvoani. En halua täydellisen poikaystäväni pitävän minua heikkona. Hah minua typerää paskiaista! Olen itse itseni surulliseksi luonut. Kaipaan ehkä jännitystä. Mutta en jaksa tehdä mitään, koska en tee ikinä mitään. Olen typerä, en tee mitään enkä anna itselleni aikaa olla minä. Tietäisin kuka olen, jos en turruttaisi aivojani mediapaskalla. Saan luvan lopettaa sen. ..mutta.. Mitä teen kaikki päivät jos en saa katsoa oi-niin-pyhää televisiota? Enkä voi maalata, useinkaan, koska vietän aikaani joka päivä eri paikassa enkä yksinkertaisesti voi raahata kaikkea sitä tavaraa mukana. En minä jaksa ikuisuuksia kirjoittaakkaan. Perkele selvisin silloinkin kun asuin asunnossani eikä minulla ollut tietokonetta saati telkkaria! Miksen selviäisi nyt. Miksi olen muuttunut niin perkeleen heikoksi etten selviä tavallisesta elämästä ilman kaiken huomioon ottavaa suunniltelmaa? AH minähän vihaan itseäni. Ota, Salla, itseäsi niskasta kiinni ja elä!

DAD. Look at me straight to the eyes and tell me: why am I not allowed to love her?
I never saw you kiss my mom. Guess you didn't ever love her. Have you even felt love?
I don't know the answer.  I don't know if you do either..
Still I would love to have your permission, that I can love and be happy, even if the one I love is a girl.

Miksi en koskaan ole onnellinen hetkessäni? Nautin vain muistoista, kaukaisista onnen häivähdyksistä. En koskaan osaa katsoa ympärilleni hetkessä, en koskaan näe itsessäni onnea silloin kun se minulla on. Odotan aina kesää ja aurinkoa, mutta kun kesä vihdoin saapuu, näen vain kesän sateet, pilvet, ukkoset. Ja taas seuraavana talvena muistan pelkkää aurinkoa, pelkkää onnea, jonka ohi kuljin silmät suljettuina. Sanotaan että aika kultaa muistot, näinhän se on. Mutta miksei elämäni hetkellä voi olla edes hopeareunusta? Olisi edes pronssia.. Mitä vain. Mitä tahansa muuta kuin tätä. En koskaan suostu olemaan onnellinen, miksi en, miksi? Minulla on kaikki hyvin. Minulla on materiaa, minulla on ystäviä, perhe ja minun rakkaani, silti toivon jotakin suurempaa. Jotakin. Kesää, josta en kuitenkaan osaa nauttia ennen ensi talvea. Se on kuin pahin mahdollinen olo jonka voit kuvitella: olet sairaana, et voi kuin oksentaa ja itkeä. Vannot ettet pyydä enää koskaan mitään muuta kuin sen, että olisit terve. Sitten kun tauti on luovuttanut, tahdot jotakin, taas. Ystävän jonka kanssa jakaa murheet. Auringon, joka värittäisi harmaan maiseman. Tai vapaa-aikaa, kahvia, kirkkaanpuhtaan järven, mitä tahansa. Vaikka VANNOIT ettet mitään muuta enään koskaan pyydä jos saisit olla terve. Kaikkea minkä saamme, me pidämme itsestään selvinä, viimeistään sitten kun ne ovat meillä hetken olleet. Kyllästymme. Ikävystymme. Vaadimme uutta. Ah, elämä! Ah, onni!

Minä elän omassa maailmassani. Elän maailmassa, jota kukaan muu ei näe, tunne tai kuule. Elän omassa ulottuvuudessani. En ole yhtä maailmankaikkeuden kanssa, vaikka oikeastaan olen. En näe sitä mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä, en elä samassa hetkessä kuin muut.

Vielä hetki sitten vihasin sitä tunnetta. Vihasin sitä, etten nähnyt maailmaa kuten muut.

Pidän tuota maailmaa pinnallisena. Suoritusten, rahan, kunnian ja maineen maailmana. Se maailma joka on "totuus" on minulle valhetta. Se ei ole minun maailmani.

Nyt minä rakastan tuota omaa pientä sisäpiiriäni, tuota tunnetta siitä, että minulla on oma kuplani, jossa rauhoitun, ajattelen ja ymmärrän. Nyt minä arvostan sitä, että voin vetäytyä pois muiden arjesta. Pidän itseäni yksilönä, jonka elämä kulkee omia polkujaan. Kuitenkin, maailmani on riippuvainen Teidän maailmastanne. Minun kuplani on Teidän totuudessanne, riippuu siitä kuin iilimato poloisen uimarin jalasta. Jotta voisin elää täydellistä elämääni omassa mielessäni, minun olisi ensin ansaittava jotakin. Minun olisi saatava työ, jotta voisin elättää itseni, minun olisi hankittava vakituinen asunto, maksettava laskuni ja niin edelleen. Siitä huolimatta, että minun täydellinen kuplani on täydellinen minulle, enkä halua rikkoa sitä, kuplani vaatii ikkunan, josta voin katsoa missä olen, mitä ulkomaailma minulta vaatii ja mitä minun on tehtävä jotta saan rauhassa pysyä paikoillani.

Olen ristiriitojen keskipisteessä. Haluan pitää oman kuplani, haluan vetäytyä pois työn, arjen ja vaatimusten maailmasta, mutta en voi pitää kuplaani jollen täytä yhteiskunnan vaatimuksia. Näiden vaatimusten täyttäminen puolestaan tuntuu rikkovan kuplani, täydellisen maailmani, jossa olen onnellinen ja onneton. Kuinka voin koskaan ratkaista tätä dilemmaa?